Postataanpa heti tähän blogiin juuri ilmestyneen lasagnereseptin perään toinen merkintä niin, että kyseinen resepti häipyy ikuisiksi ajoiksi tuonne alas eikä kukaan koskaan lue sitä! Hah haa!

Aamuyhdeksältä silmien auetessa ensimmäinen ajatus on se, että pitäisi lähteä töihin. Aijai! Aika paha juttu heti näin aamutuimaan, kun tekisi mieli vain puhallella laiskasti saippuakuplia ja lukea Turistista kuinka paljon rahaa ja onnea työstä saa. Muutaman sekunnin kuluttua raukea ilo valtaa kuitenkin koko vartalon, koska mieleen muistuu, ettei tänään olekaan töitä.

Se tarkoittaa sitä, että tänään on vapaapäivä.

Hah haa!

Ja sit tota... Tulee nälkä. Joo, kauhea nälkä.

Joten ristin käteni, viritän mieleni vastaanottavalle taajuudelle ja rukoilen Jeesukselta ruokaohjeita. Parissa sekunnissa pään sisällä alkaakin kuulua rapinaa, joka tulee siitä, kun Jeesus selaa läpi valtavia reseptiarkistojaan.

"Jäbä hei, mitä jos lähtisit Heselle syömään hampurilaisia? Se yksi tämän blogin kirjoittajistahan on siellä pihvinpaistajana. Voisit saada ilmaiset majoneesit!" sopottaa Jeesus pääni sisällä ilmeisen ylpeänä omaperäisestä keksinnöstään. Tyrmään kuitenkin Jeesuksen idean ja pyydän nöyrästi häntä keksimään minulle jotakin toista apetta.

"Öö... Emmä tiä... Miten olisi... Kedgeree? Hei joo, kedgeree! Intialaista settiä!" Nyt Jeesus on selvästi innoissaan.

Tuumin ehdotusta hetken ja päätän hyväksyä sen, koska kedgeree on parhaimmillaan melkoisen hyvää ruokaa. "Ok, anna palaa, Jeesus!" huudan Jeesukselle pääni sisällä ja otan käteeni reseptimuistiinpanoja varten sulkakynän.

"Tarvitset: basmatiriisiä, vettä, suolaa, 200 g herneitä..." aloittaa Jeesus tohkeissaan. "Ja jotain kalaa, meitsi laittaisi ehkä kampelaa tai ahventa, kampela on hyv"

Yhteys katkeaa. Mitä on tapahtunut?

Samassa huomaan, että olen itse sulkenut yhteyden Jeesukseen siirtämällä ajatukseni johonkin muuhun.

Asia, johon mieleni on harhaillut, saattaa tuntua näin ruokablogissa kerrottuna ensi alkuun mauttomalta - mutta älkää huoliko, sille on hyvät perustelut!

Nimittäin. Minulla on, kuten me asioista perillä olevat haudankaivajat sanomme, haava sladdissa.

Kyllä. Minun peniksessäni on viiltohaava.

Ei mitään vakavaa, pelkkä kynnestä tullut raapaisu - eikä se edes ollut minun kynteni! Mutta kuitenkin. Ruoanlaitto ei vain juuri nyt tunnu sopivalta.

Ajatellaanpa asiaa näin: kun siellä on haava, ei voi hirveän hyvin harrastaa seksiä. Ja mitä järkeä silloin olisi tehdä ruokaa? Tarkoitan, nopeasti ajateltunahan ruokaa todella tehdään yksinkertaisesti jotta saisi syötävää, mutta ruoanlaiton - kuten kaikkien muidenkin asioiden - perimmäisenä tarkoituksena on ainakin alitajuisesti se, että saisi seksiä.

Kuka meistä voi väittää, ettei joskus, ihan vain ohimennen, olisi juuri uunista tulleen höyryävän, herkullisen näköisen ruokapadan ääressä myhäillessään pohtinut, kuinka hieno näytön paikka tämä olisi, jos ikkunan läpi räsähtäisi nälkäinen kaunis naisninja, joka vaikuttuisi tällaisen komean uroon ruoanlaittotaidoista niin, että haluaisi tarjota hellyyttä kuten vain kaunis naisninja voi sitä tarjota? Kuka meistä osaa lopettaa virkkeensä ajoissa?

Tämä päivä oli tarkoitus viettää herkullisen ruoan, jonkin mainion kirjan ja ehkäpä illansuussa vielä punaviinipikarillisen seurassa - tarkoitus oli siis "ladata akkuja", kuten akkuja työkseen lataavat ihmiset sanovat. Mutta kuka jaksaa lähteä lähikirjastoon, kun matkalla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta harrastaa seksiä, vaikka joku siihen halukas vastaan sattumalta tupsahtaisikin?

Ruokahalukin on kadonnut. Ajatus haavoittuneesta rakkauden moukarista tunkee sisään kaikkiin niihin ruokafantasioihin, joita mielessä tavallisesti joka päivä pyörii.

Jos yrittää miettiä keskiaikaisia pitoja - siis ei sellaisia tylsiä keskiaikaisia pitoja joita kirjoissa on, vaan sellaisia minkälaisia ne oikeasti olivat - niin ajatus katkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa syödä:

Minä, linnan ja koko maakunnan valtias, istun pöydän päässä valtaistuimellani ja kuuntelen bardin soittoa ja laulua. Vieressäni seisoo neljä kaapuun verhoutunutta munkkia, jotka huitovat mystisesti käsillään ja manaavat pahoja voimia pois hyvin keskiaikaisesti.

Voimakkaat ritarit rämistelevät haarniskoissaan väistellen ruuhkassa puikkelehtivia palvelijoita, jotka kantavat pöytään mitä uskomattomimpia ruokalajeja: hunajamarinoituja valkosipulinkynsiä, grillattuja villisikoja, trooppisia hedelmiä, loimulohta, kokonaisia raakoja sinivalaita.

Nappaan tarjottimelta marinoidun kypsän valkosipulinkynnen ja heitän sen ilmaan tarkoituksenani napata se kiinni suullani. Mutta mitä tapahtuu, kun se pyörii ilmassa ja on juuri osumassa suuhuni? Seinät muuttuvat kankaiksi, joille heijastuu diaprojektoreista kuvia, joissa on mies, jonka otsassa on tatuointi, jossa lukee "Yhdellä tai useammalla Ruokamuistion kirjoittajista on haava peniksessä"! Niin siinä tapahtuu!

Ei ihme, ettei mikään huvita.

Tälläkin blogilla on vain kahdeksan tilaajaa Blogilistalla. Kelatkaa, kahdeksan! Millä muulla blogilla on niin vähän tilaajia?

Vaikka täällä kerrotaan haavasta peniksessä. Missä muussa ruokablogissa kerrotaan sellaisia asioita?

Niin. Ei yhdessäkään. Sellaista ei saa lukea edes Mitvitistä tai SchizoBlogista, ja ne ovat sentään top-listan terävintä kärkeä.

Tämä... Tämä on minusta jotenkin... Hei, ulkona paistaa aurink