Postataanpa heti tähän blogiin juuri ilmestyneen lasagnereseptin perään toinen merkintä niin, että kyseinen resepti häipyy ikuisiksi ajoiksi tuonne alas eikä kukaan koskaan lue sitä! Hah haa!
Aamuyhdeksältä silmien auetessa ensimmäinen ajatus on se, että pitäisi
lähteä töihin. Aijai! Aika paha juttu heti näin aamutuimaan, kun tekisi
mieli vain puhallella laiskasti saippuakuplia ja lukea Turistista
kuinka paljon rahaa ja onnea työstä saa. Muutaman sekunnin kuluttua
raukea ilo valtaa kuitenkin koko vartalon, koska mieleen muistuu, ettei
tänään olekaan töitä.
Se tarkoittaa sitä, että tänään on vapaapäivä.
Hah haa!
Ja sit tota... Tulee nälkä. Joo, kauhea nälkä.
Joten ristin käteni, viritän mieleni vastaanottavalle taajuudelle ja
rukoilen Jeesukselta ruokaohjeita. Parissa sekunnissa pään sisällä
alkaakin kuulua rapinaa, joka tulee siitä, kun Jeesus selaa läpi
valtavia reseptiarkistojaan.
"Jäbä hei, mitä jos lähtisit
Heselle syömään hampurilaisia? Se yksi tämän blogin kirjoittajistahan
on siellä pihvinpaistajana. Voisit saada ilmaiset majoneesit!" sopottaa
Jeesus pääni sisällä ilmeisen ylpeänä omaperäisestä keksinnöstään.
Tyrmään kuitenkin Jeesuksen idean ja pyydän nöyrästi häntä keksimään
minulle jotakin toista apetta.
"Öö... Emmä tiä... Miten olisi... Kedgeree? Hei joo, kedgeree! Intialaista settiä!" Nyt Jeesus on selvästi innoissaan.
Tuumin ehdotusta hetken ja päätän hyväksyä sen, koska kedgeree on
parhaimmillaan melkoisen hyvää ruokaa. "Ok, anna palaa, Jeesus!" huudan
Jeesukselle pääni sisällä ja otan käteeni reseptimuistiinpanoja varten
sulkakynän.
"Tarvitset: basmatiriisiä, vettä, suolaa, 200 g
herneitä..." aloittaa Jeesus tohkeissaan. "Ja jotain kalaa, meitsi
laittaisi ehkä kampelaa tai ahventa, kampela on hyv"
Yhteys katkeaa. Mitä on tapahtunut?
Samassa huomaan, että olen itse sulkenut yhteyden Jeesukseen siirtämällä ajatukseni johonkin muuhun.
Asia, johon mieleni on harhaillut, saattaa tuntua näin ruokablogissa
kerrottuna ensi alkuun mauttomalta - mutta älkää huoliko, sille on
hyvät perustelut!
Nimittäin. Minulla on, kuten me asioista perillä olevat haudankaivajat sanomme, haava sladdissa.
Kyllä. Minun peniksessäni on viiltohaava.
Ei mitään vakavaa, pelkkä kynnestä tullut raapaisu - eikä se edes ollut
minun kynteni! Mutta kuitenkin. Ruoanlaitto ei vain juuri nyt tunnu
sopivalta.
Ajatellaanpa asiaa näin: kun siellä
on haava, ei voi hirveän hyvin harrastaa seksiä. Ja mitä järkeä silloin
olisi tehdä ruokaa? Tarkoitan, nopeasti ajateltunahan ruokaa todella
tehdään yksinkertaisesti jotta saisi syötävää, mutta ruoanlaiton -
kuten kaikkien muidenkin asioiden - perimmäisenä tarkoituksena on
ainakin alitajuisesti se, että saisi seksiä.
Kuka meistä voi
väittää, ettei joskus, ihan vain ohimennen, olisi juuri uunista tulleen
höyryävän, herkullisen näköisen ruokapadan ääressä myhäillessään
pohtinut, kuinka hieno näytön paikka tämä olisi, jos ikkunan läpi
räsähtäisi nälkäinen kaunis naisninja, joka vaikuttuisi tällaisen
komean uroon ruoanlaittotaidoista niin, että haluaisi tarjota hellyyttä
kuten vain kaunis naisninja voi sitä tarjota? Kuka meistä osaa lopettaa
virkkeensä ajoissa?
Tämä päivä oli tarkoitus viettää
herkullisen ruoan, jonkin mainion kirjan ja ehkäpä illansuussa vielä
punaviinipikarillisen seurassa - tarkoitus oli siis "ladata akkuja",
kuten akkuja työkseen lataavat ihmiset sanovat. Mutta kuka jaksaa
lähteä lähikirjastoon, kun matkalla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta
harrastaa seksiä, vaikka joku siihen halukas vastaan sattumalta
tupsahtaisikin?
Ruokahalukin on kadonnut. Ajatus
haavoittuneesta rakkauden moukarista tunkee sisään kaikkiin niihin
ruokafantasioihin, joita mielessä tavallisesti joka päivä pyörii.
Jos yrittää miettiä keskiaikaisia pitoja - siis ei sellaisia tylsiä
keskiaikaisia pitoja joita kirjoissa on, vaan sellaisia minkälaisia ne
oikeasti olivat - niin ajatus katkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun
pitäisi alkaa syödä:
Minä, linnan ja koko maakunnan valtias,
istun pöydän päässä valtaistuimellani ja kuuntelen bardin soittoa ja
laulua. Vieressäni seisoo neljä kaapuun verhoutunutta munkkia, jotka
huitovat mystisesti käsillään ja manaavat pahoja voimia pois hyvin
keskiaikaisesti.
Voimakkaat ritarit rämistelevät
haarniskoissaan väistellen ruuhkassa puikkelehtivia palvelijoita, jotka
kantavat pöytään mitä uskomattomimpia ruokalajeja: hunajamarinoituja
valkosipulinkynsiä, grillattuja villisikoja, trooppisia hedelmiä,
loimulohta, kokonaisia raakoja sinivalaita.
Nappaan
tarjottimelta marinoidun kypsän valkosipulinkynnen ja heitän sen ilmaan
tarkoituksenani napata se kiinni suullani. Mutta mitä tapahtuu, kun se
pyörii ilmassa ja on juuri osumassa suuhuni? Seinät muuttuvat
kankaiksi, joille heijastuu diaprojektoreista kuvia, joissa on mies,
jonka otsassa on tatuointi, jossa lukee "Yhdellä tai useammalla
Ruokamuistion kirjoittajista on haava peniksessä"! Niin siinä tapahtuu!
Ei ihme, ettei mikään huvita.
Tälläkin blogilla on vain kahdeksan tilaajaa Blogilistalla. Kelatkaa, kahdeksan! Millä muulla blogilla on niin vähän tilaajia?
Vaikka täällä kerrotaan haavasta peniksessä. Missä muussa ruokablogissa kerrotaan sellaisia asioita?
Niin. Ei yhdessäkään. Sellaista ei saa lukea edes Mitvitistä tai SchizoBlogista, ja ne ovat sentään top-listan terävintä kärkeä.
Tämä... Tämä on minusta jotenkin... Hei, ulkona paistaa aurink
maanantai, 27. helmikuu 2006
Kommentit